// Kuten Cinnamon kommentissaan jo totesikin, osa todellakin eteni nopeasti ollakseen ensimmäinen osa. Tämä siksi, etten keksinyt oikein mitään mielenkiintoista vauva-ajasta enkä taaperoiästä. Mutta muut osat eivät todellakaan etene noin nopeasti!

VIHAAN VUODATUSTA, ihan tiedoksi :D

Jipii, tästä se alkaa, taas. -.- Jos joudun kolmannen kerran kirjoittamaan, niin joltain lähtee pää. Jospa tämä ei tyssäisi heti alkuunsa, niin kuin Haubet >: Mutta mistä näistä tietokoneista koskaan tietää, mutta aloitetaanpas.

Niin ja tosiaan, osa ei ala siitä perinteisestä alusta, koska mielestäni on äärimmäisen tylsää kirjoittaa miehenetsintä-reissuista sun muista, joten varatkin ovat jo hieman suuremmat ja talo vähän enemmän oikean asumuksen näköinen.

---

Tämä vaalea norjalaisperäinen kaunotar on Elise Landvik, nainen, jolta ainakin kunnianhimoa löytyy. Hän on nimittäin päättänyt kansoittaa Leutolaakson omilla perillisillään. Kunnianhimoa naiselta täytyy löytyä muutenkin, mikäli mielii toivomalleen uralle, rocktähdeksi.

Elisen vaalea kauneus usein saa ihmiset ajattelemaan, että hän on vain yksi typerä blondi lisää tähän epäoikeudenmukaiseen maailmaan, mutta ulkonäkö voi pettää. Itse asiassa Elise ei ole lainkaan tyhmä, mikäli haluaa katsoa hänen lukiotodistustaan monen vuoden takaa.

Nyt Elise on 25-vuotias ja sai lahjaksi äidiltään suuren tontin.

Uuteen kaupunkiin muuttaminen oli jo tarpeeksi stressaavaa ja kun päälle lisää vielä huolet työpaikasta oli Elisellä aika paljon mietittävää. Onneksi hän ei muuttanut yksin. Elisellä on nimittäin miesystävä, Ed. Elisellä on monta pahetta, mutta yksi niistä on ehdottomasti Edin ylenpalttinen ylistys, jolta tekään ette valitettavasti taida säästyä, olen pahoillani.

Lehti oli Elisen mielestä aivan typerä, siellä oli vain kalkkiksille sopivia työpaikkoja ja siitäkös neiti masentui. Hän kuitenkin vakuutti itsensä siitä, että joku etsii vielä aloittelevaa muusikkoa omaan levy-yhtiöönsä, nyt Elisen ei auttanut muu kuin odottaa. Unelmansa eteen nainen oli valmis tekemään mitä tahansa.

Tässä hän nyt on. Elisen sydämen valittu Ed, salaperäinen Ed, jonka sukunimeä en vain mitenkään päin muista. Oikeasti Edissä ei ole mitään salaperäistä, mies on kotoisin Irlannista, hänen isänsä on irlantilainen ja äitinsä norjalainen. Ed ja Elise tapasivat Norjassa, Elisen työskennellessä eräässä ravintolassa, johon Ed astui vanhempiensa kanssa.

Ja siitä se sitten lähti.

Elisen kasvoille nousee tuollainen idioottihymy joka kerta, kun hän näkee ihanaisen Edinsä, sitä se rakastuminen kai teettää.

Elise ei malttanut odottaa, että muuton jälkeinen normaali elämä alkaisi. Tämä oli nimittäin heidän ensimmäinen yhteinen kotinsa, aiemmin Ed oli asunut Elisen äidin omistaman kahvilan yläkerrassa Norjassa.

Kumpikaan ei ollut vielä ottanut esille lapsia, ei kertaakaan. He eivät olleet edes puhuneet siitä, kuinka montaa lasta kumpikin haaveili. Elisen haaveet minä tiedänkin, kaksi tyttöä ja kolme poikaa (oivoi, Elise!), mutta hän oli valmis joustamaan toiveissaan, mutta suuren perheen hän halusi ehdottomasti.

"Kulta, tiedäthän sinä, että ilman sinua minusta tuntuu kuin olisin paleltumassa. En tiedä mitä tekisin, jos et olisi kanssani. Lupaathan pysyä aina tässä? Ihan lähellä." Elise puhui rakkaalleen hiljaisella äänellä.

Ed ei vastannut mitään, ei hänen tarvinnut, ei Elise odottanutkaan minkäänlaista vastausta, vain sen että Ed ei lähtisi mihinkään, ei edes vessaan, vaikka hätä alkaisi olla. Elise halusi olla vielä hetken lähekkäin. Elisellä oli läheisyyden kaipuu, sillä kasvaessaan hänen äitinsä eikä sen paremmin isänsäkään ollut näyttänyt minkäänlaisia välittämisen merkkejä. Toisinaan Elisestä oli tuntunut, kuin hän olisi ilmaa.

"En ole lähdössä mihinkään ja sinä tiedät sen, ainakin jossain mielesi nurkassa, mutta voin sanoa sen vielä ääneen sinulle joka päivä, tunnen sinut, sinä tarvitset sitä. Elise Landvik, minä palvon sinua, rakastan sinua, kunnioitan sinua, arvostan sinua, ihailen sinua..." Elise itse muuttui aivan punaiseksi, hän oli yleensä se, joka kehui maasta taivaaseen, ei hän ollut tottunut itse tulleensa kehutuksi.

"Kiitos Ed, sinä et tiedäkään kuinka paljon nuo sanat merkitsivät minulle." Elise kuiskasi.

Ensimmäisenä yönä uudessa talossa Elise ei saanut unta. Niin paljon oli tapahtunut niin pienen ajan sisään, hänen äitinsä oli käytännössä ajanut Elisen ulos Elisen omasta vuokra-asunnosta ja antanut hänelle tämän valtavan tontin, muutto Edin kanssa... Elise ei vain yksinkertaisesti saanut unta.

Ja koska hän ei saanut unta, eikä halunnut herättää Ediä, ainoa vaihtoehto oli katsoa kun Ed nukkui ja ajatella. Elisen mieleen tuli somat pienet taapertajat, mutta hän ei tiennyt kuinka ottaisi asian puheeksi Edin kanssa, hän ei yhtään tiennyt mitä miehen päässä liikkui koskien lapsia.

En tiedä mikä minua vaivaa välillä, mutta toisinaan en uskalla koskea häneen. Ei se ole sitä, ettäkö pelkäisin hänen olevan unta. Ehkä olen vain niin ujo välillä, pelkään hänen suuttuvan jos alituiseen turvaan häneen. Nytkin herätin hänet, mutta hän ei vaikuta vihaiselta. Pyytääköhän hän koskaan minua vaimokseen? Hän ei vaikuta niinkään sitoutuvalta ihmiseltä.

Aamulla Ed kirjoitteli jotain vihreäkantiseen kirjaan. Elise tyytyi vain kävelemään ohi, mutta oli hän aika kiinnostunut. Ed vain painoi kirjan tiukasti rintaansa vastaan, jotta Elise ei näkisi mitä tämä kirjoitti.

Hän ei halunnut avovaimonsa tietävän, ei ainakaan vielä.

Noin tunnin ajan Elise pystyi vastustamaan kiusausta, hänen oli aivan pakko kysyä asiasta Ediltä itseltään. Hän istuutui sohvalle Edin viereen ja hieman vaivautuneena aloitti kysymyksensä. Häntä hävetti olla niin utelias.

"Ed kuule, kirjoitit jotain äsken ja haluaisin tietää mitä se oli? Päiväkirjaako kirjoitit? Kenties jotain suunnitelmia? Talonlaajennus oli ihana!" Elise arvaili hieman vaivautuneena.

"Äh no.... Kun en oikein haluaisi kertoa sinulle... Jos se on ihan ok?" Ed sanoi vaivautuneena ja kohautteli olkiaan sekä levitteli käsiään.

Elise tuijotti ensin hölmistyneenä ja levitteli sitten itsekin käsiään hetken aikaa.

"Kun se on tavallaan.... tiedätkö salaisuus? Ethän pahastu kauheasti... Ei se salaisuuskaan ole oikeastaan, mutta en vain haluaisi kertoa...."

"Mutta eihän meillä ole salaisuuksia! Etkö luota minuun?! Et haluaisi kertoa, mitä ihmettä sekin nyt tarkoittaa!" Elise tulistui täysin, muttei silti korottanut ääntään kuin himpun verran normaalista puheäänestään. "Minä en kyllä ihan oikeasti aina tajua sinua!"

"No kun tuota... Kai minä voin tämän nyt kertoa sinulle sitten. Haluan mennä kanssasi naimisiin joku päivä ja kirjoitin puhetta. Tai valaa. Mikä se nyt on, mitä naimisiin menevät puhuvat ennen sormusten vaihtamista. Miltä kuulostaa?" Ed sanoi varovaisesti, sillä he eivät olleet keskustelleet edes kihloista vielä, saati sitten kihloista! Hän jäi odottamaan Elisen reaktiota, ainakin ilme hänen kasvoillaan oli kuin häntä olisi lyöty puupalikalla päänuppiin.

"Voi Ed! Luulin jo ettemme koskaan ottaisi tätä asiaa puheeksi!" Elise huokaisi onnessaan. "Mutta minun puolestani ei ole mitään kiirettä, mennään ensin kihloihin ja sitten naimisiin kun on sen aika ja..." Elise aloitti ensin innoissaan, mutta lopetti hieman innostusta uupuen.

"Niin mitä ja?" Ed kysyi ihmeissään, mutta Elise vain pudisteli päätään ja sanoi ettei ole mitään ja-kohtaa. Ed tyytyi tähän, vaikka olisihan hänkin halunnut sanoa sanansa siihen mystiseen ja-asiaan. Kyllähän mies sen arvasi, mitä Elise oli sanomaisillaan.

"Haluatko sinä todella mennä MINUN kanssani naimisiin?" Elise kysyi nauraen ja Ediä vain hymyilytti, hänen rakastamansa nainen osasi välillä olla niin höpsö.

"Tottahan toki! Jonain päivänä, en nyt ehkä ihan tämän vuoden sisällä, mutta onhan meillä näitä vuosia, vai mitä pikku-Elise?" Ed sanoi hymyssäsuin ja Elise vain hykerteli.

Kellon lähestyessä uhkaavasti jo iltapäivää Elisen oli pakko mennä suihkuun. Ensinnäkin siksi, ettei hänen päivänsä lähtenyt käyntiin laisinkaan ilman suihkua aamuisin ja toiseksi hänen piti sulatella asioita. HÄN HALUAA MENNÄ NAIMISIIN KANSSANI!! Elise hihkui päänsä sisällä.

Silti hän ruoti itseään, kun ei vieläkään ollut ottanut sitä kuumaa aihetta puheeksi, vaikka lähellä oli ollut. Hän oli kuitenkin aivan varma, että ihan lapsitta Ed ei halunnut jäädä, mutta Elise ei halunnut vain yhtä lasta. Ei missään nimessä! Hänellä oli ollut niin yksinäistä ilman ketään, joka olisi huolehtinut tai kenestä Elise olisi voinut huolehtia. Ei, hänen esikoislapsellaan olisi oltava pikkusisarus.

Seuraavana iltana illallisella Ed otti esiin pienen tummansinisen rasian. Elise katsoi avomiestään sama idioottihymy naamallaan kuin aikaisemminkin on jo nähty.

"Elise Landvik, tiedän kyllä toisen nimesikin, mutta tiedän myös sen että inhoat sitä, joten en mainitse sitä nyt, ehkä häissämme sitten monen vuoden kuluttua. Haluaisitko kuitenkin suoda minulle sen kunnian, että lupautuisit vaimokseni?" Ed sanoi sydän hakaten, vaikka hän olikin melko varma, että Elise sanoisi kyllä.

"Voi Ed! Yllätit minut! Tätä päivää olen odottanut koko pienen aikuisikäni! Ah, uskallankohan edes avata tuota rasiaa! Rasia on kyllä kovin soma, mutta..."

"Ah Ed, se on niin kaunis! Ja säihkyvä, mutta silti..." Elise kiusasi tahallaan ennestäänkin hikoilevaa Ed-raukkaa.

Sanokylläsanokylläsanokyllä, Ed ei uskaltanut melkein avata silmiään, niin jännittynyt hän loppujen lopuksi oli.

"Tottakai suon sinulle sen kunnian, että saat ottaa kauniin sukunimeni Landvikin, koristamaan yksinkertaista etunimeäsi!" Elise vitsaili nauraen ja laittoi säihkyvän sormuksen öh, oikean kätensä keskisormeen. No, näin niillä simeillä toimitaan :)

Ediä nauratti. "Mitä vikaa on omassa sukunimessäni?" Hän kysyi sitten mutristellen ja muka suuttuen.

"Se on niin yksinkertainen, että unohtuu heti." Elise vastasi nopeasti. Jep, Elise, naulankantaan!

Tuoreen kihlaparin elämä jatkui normaaliin tapaan, Elise sai syyhyävät sisustussormensa työn touhuun, kun taloa laajennettiin aivan pikkuisen, jotta kaikki tarpeellinen kahdelle ihmiselle saatiin mahtumaan pieneen yksiöön.

Suunnitelmia oli tehty talon laajentamiseksi kolmeksi huoneeksi ja vessaksi, mutta rahatilanne ei antanut myöten, ei ainakaan vielä. Eikä Elisen omat laajennushaaveet vielä siihen jääneet, takkahuone olisi saatava, sekä erillinen harrastushuone, puhumattakaan makuuhuoneista...

Eräänä talvi-iltana Elisen oli pakko nostaa lapset puheenaiheeksi.

"Tuota... Ed? En tiedä oletko huomannut, mutta olen lihonut viime aikoina... Siihen on oikein hyvä selitys, nimittäin... Minä... olen raskaana! Mitä sanot Ed?" Elise kertoi hillityllä äänensävyllä ja mahdollisimman varovaisena, joskin hän oli todella hermostunut.

"No mutta Elise! Sehän on hieno asia! Ja kyllä huomasin pyöristyneet muotosi, mutta ajattelin että aiot itse kertoa minulle, ettei minun tarvitse udella. Niinhän sinä teitkin! Toivottavasti se on poika! Pääsen rassailemaan autoja ja sen sellaista, tai siis pistää pojan rassaamaan ja itse nauttia valmiista autoista!" Ed innostui ja silmät kiilsivät. Elise huokaisi helpotuksesta ja yhtyi riemuun.

"Täälläkö se pienokainen on? Ihmeellistä! Minun lapseni! Vau, sehän kuulostaa aika.. Aika omituiselta! Periiköhän hän mitään minulta? Toivottavasti ei, koska sinulla on paljon paremmat geenit, Elise Landvik!" Ed puheli puoliksi tosissaan ja puoliksi leikillään.

"Toivotaan, että mahani asukki on kiva sekoitus meidän kummankin geenejä, herra Hyvännäköinen!" Elise hymyili takaisin. Hänestä tuntui mukavalta, kun Ed tunnusteli pyöristynyttä vatsaa, kuin vauva olisi juuri se mitä he kaipasivatkin elämäänsä.

Arki jatkui normaaleissa merkeissä, Edin oli otettava työ lääketieteen parissa, kun ei hänen omaa toiveuraansa ollut missään ilmoituksissa ja Elise sen kun paisui.

Elise kauhisteli eräs päivä suurta mahaansa ja totesi, että synnytykseen ei ole enää montaa kuukautta. Turhautumistaan purkava tiedemies, joka joutuu tuhlaamaan älynsä hoidellen flunssaan sairastuvia ihmisiä, pomppi taustalla sydämensä kyllyydestä, välillä päästellen kummallisia karjahduksia.

Pian Leutolaaksoon saapuivat valtavat lumimassat ja Elise oli aivan vakuuttunut, että kaupungin ilmastossa tuntui olevan jotain mätää. Nimittäin koko sinä aikana, kun Ed ja Elise olivat kaupungissa asuneet, neiti Kesä ei ollut vieraillut kertaakaan Landvikien luona.

Elise oli jo vähän turhautunutkin kaikkeen lumeen, mutta ei voinut olla ihastelematta kuinka söpöltä heidän pieni mökkinsä näyttikään lumikuorrutteella.

Elise yritti tukahduttaa kasvavan sisustusvimmansa herkullisiin juustovoileipiin, mutta tuloksetta. Nainen mutusteli leipiä samalla, kun piirteli kaikennäköisiä värimaailmoja ja huonekaluja vihreäkantiseen vihkoonsa. Harmi vain, että pikkuiselle masuasukille oli ensin listalla oma huone, ennen kuin Elise saisi remontoida koko laajennetun talon.

Elise oli jo soitellut tutuilleen, jotka tunsivat rakennusfirmoja ja hyviä sellaisia, hän kun oli kuullut liikaa juttuja huonojen firmojen rakentamista huonoista taloista.

Pian huone tulevalle lapselle olikin valmiina, aivan juuri ennen Elisen poksahtamista. Masu oli niin iso, että sekä Ed että Elise odottivat esikoisensa singahtavan ulos hetkenä minä hyvänsä.

Koska lapsen sukupuolesta ei ollut kummallakaan tarpeeksi varmaa veikkausta, sisustettiin huone väreillä, jotka sopivat tytölle sekä pojalle. Elise selvitteli suuremman laajennuksen hintaa ja sai vastaukseksi tähtitieteellisen summan, jonka säästämiseen menisi kauan.

Niin eräänä keväisenä päivänä maailmaan putkahti ensimmäinen Elise Landvikin jälkeläinen, . Edillä ja Elisellä oli taistelu tyttärensä nimestä, sillä kummankaan miettimät nimet eivät miellyttäneet toista.

Niinpä eräs ilta venyi hyvin pitkäksi, kunnes Edillä lamppu syttyi. "Miten olisi Jannike Landvik?" hän kysyi leveästi hymyillen ja Elise toisti muutaman kerran nimeä, kunnes päästi riemun kiljahduksen.

"Se se on Ed! Lapsemme nimi on Jannike!"

Elisestä oli mukavaa vain istua keinutuolissa ja katsella tuhisevaa lastaan, hän saattoi istua jopa tunnin kerrallaan vain katselemassa. Välillä Edin oli melkein väkisin raahattava nainen pois huoneesta.

Vanhemmista oli mukava leikkiä Janniken kanssa toisinaan yhdessä. Muulloin työnjako oli aivan toisenlainen, isi oli se joka leikitti ja äiti se, joka vaihtoi vaipat sekä syötti ja huolehti muutenkin. Ed oli nimittäin yöt töissä ja nukkui melkein koko päivän. Elise hoiti mielellään Jannikea, mutta olisi halunnut Edinkin osallistuvan joskus vähän enemmän.

Kukkuluuruu oli Jannikesta kaikista kivoin leikki, hän nauroi ja osoitteli Eliseä saaden tuoreet vanhemmat tuntemaan suurta ylpeyttä.

Tyttö näyttää perineensä kaiken äidiltään, tosin tuo iho on aika jännä, kun se tuntuu muuttavan sävyään joka kuvassa :D Varsinainen kameleontti!

Eliseä suretti, kun Edin lumoavat silmät eivät olleet periytyneen Jannikelle, mutta tuumi sitten silmien periytyvän seuraavalle lapselle tai sitä seuraavalle. Elise ei vielä viitsinyt ottaa uutta lasta puheeksi, sillä halusi itsekin Janniken kasvavan ensin hieman.

Aivan kuin huomaamatta Janniken vauva-aika meni ohitse ja tyttö kasvoi varsin somaksi taaperoksi. Ed oli innoissaan, koska hänen sormensa syyhysivät kävelyopetusta. Hän halusi ehdottomasti opettaa tyttönsä kävelemään ja Elise saisi hoittaa pottailut ja puhumaan opettelut.

Jennike itse vain hymyili ja lällätteli. Toisinaan Elise oli huolissaan lapsestaan, sillä tämä ei tuntunut olevan kiukkuinen, kuin äärimmäisen harvoin. Teini-iässä lapsuuden kiltteys saattaisi kostautua, sen tiesi monia vauva-ja kasvatuskirjoja läpi kahlannut Edkin.

Pottailukin tuntui olevan kivaa Jenniken mielestä, lukuunottamatta muutamia kertoja, jolloin neiti vain valui pois potaltaan ja kikatti sitten maassa. Ed istui yleensä keinutuolissa seuraamassa kaksikon opetteluja unelias ilme kasvoillaan.

Kävelemisen opettelu ei ollutkaan niin helppoa, kuin Ed oli kuvitellut. Ei, se oli miehen mielestä erittäin vaativaa, mutta Ed oli tottunut hankaliin tapauksiin ja kärsivällisyyttä häneltä löytyi vaikka muille jakaa.

Edistä oli muutenkin kiva viettää aikaa ihan vain katsellen taaperoikäistä tenavaansa ja pohdiskella mitä noin pienessä mielessä liikkui. Jannike vain nauroi isälleen ja osoitteli tätä sormella: "Ittä on hattu!"

Hattu, minkähänlainen hattu muuten olisin, jos olisinkin hattu, enkä ihminen. Aivan varmasti jokin hieno hattu, ehkäpä silinterihattu. Täytyykin kysyä Eliseltä mitä mieltä hän on, Ed mietiskeli katsellen edelleen Janniken silmiin.

Taloremontin kipeästi haluava Elise hankki itselleen töitä. Ei vieläkään sitä mistä hän unelmoi, mutta jotain oli hankittava. Työajat olivat aamusta iltapäivään ja Edillä taas illasta aamuyöhön, joten lastenhoitajaakaan ei tarvinnut palkata.

Ei Elise koskaan ollut poliisin uraa vakavissaan harkinnut, vaikka olihan hän käynyt joitain turvallisuusalan kursseja aikuisopistossa asuessaan vielä Norjassa. Ed oli kihlatustaan ylpeä, olihan Elise jo monen vuoden ajan viettänyt päivänsä pitkälle kotona.

Jannike laitettiin nukkumaan ja molemmat kömpivät vielä hetkeksi loikoilemaan sängylle ennen nukkumaanmenoa tai no oikeammin Ed oli lähdössä kohta töihin. Elise päätti ottaa esille sen asian, jota ei ollut vielä koskaan aikaisemmin uskaltanut ottaa.

"Kuule Ed... Jannikehan on nyt jo aika iso tyttö, aloittaa kohta jo esikoulun, niin miten olisi jos yrittäisimme uutta lasta? Olen aina toivonut montaa lasta, sillä itse kasvaessani olin niin yksinäinen. Mitä sanot?" Elise sanoi varovaisesti yrittäen tulkita Edin ilmeitä, mutta miehen kasvoilla ei ilme värähtänytkään.

"Elise.. Luulin että tiesit tämän! Minä olen kasvanut suuressa perheessä, jossa minun oma persoonani hukkui pikkusiskojeni ja isoveljieni sekaan, en halua että niin tapahtuu minun lapselleni. En minä halua enempää lapsia." Ed sanoi tyynellä äänellä ja nousi sitten lähteäkseen suihkuun.

Elise vain tuijotti suu auki, hän oli järkyttynyt. Silti hän sulki asian mielestään heti, sillä huomenna olisi Janniken aika kasvaa esikouluikäiseksi ja Elise oli jo suunnitellut shoppailuretken Leutolaakson putiikkeihin, nyt ei olisi aika murtua.

"Hyvää syntymäpäivää kulta! Nuo vaatteet sopivat sinulle niin hyvin! Näytät todella sievältä, kyllä nyt kelpaa aloittaa esikoulu huomenna." Elise sanoi hymyillen.

"Äiti. Milloin minä saan pikkusiskon tai oikeastaan haluisin veljen! Äiti, pian jooko!" Jannike sanoi innoissaan ja ihasteli sitten uutta asuaan peilistä. Elise vain tuijotti nieleskellen kyyneliä, kuinka kertoa lapselleen ettei hän tule koskaan saamaan sisaruksia?

Samana iltana, Janniken mentyä nukkumaan ja Edin lähdettyä töihin Elise ei enää voinut pidätellä sitä kaikkea mikä hänen sisällään velloi. Ei hän halunnut oman lapsensa kokevan sitä yksinäisyyttä, mitä Elise itse koki kasvaessaan. Hän halusi Jannikella olevan jonkun, josta pitää huolta, jota puolustaa, jota kasvattaa.

Sitä paitsi Elise tiesi nyt kuinka kovasti Jannike itse tahtoi sisarusta, Elisen oli pakko yrittää. Pakko ylipuhua Ed. Edes yksi lapsi, Elisestä tuntui kuin osalla hänestä ei ollut mitään virkaa, kuin hän olisi puolikas. Toisen puolen täytti Jannike, mutta toinen puoli...niin, se oli tyhjä.

Kuullessaan askelia Janniken huoneesta Elisen oli ryhdistäydyttävä ja pyyhittävä kyyneleensä.

Jannike asteli vessaan ja kysyi samalla, miksei Elise ole nukkumassa.

"Äitiä ei vielä väsytä." Elise vastasi lyhyesti ja hymyili. Kupponen teetä tekisi terää, hän ajatteli, muttei jaksanut vielä liikkua, vaan istuutui sängyn laidalle.

Mikähän äidillä on... Eilen illallakin hän vain itki. Eroavatkohan isi ja äiti niinkuin Emmien vanhemmat? Ja sitten minä olen vuoroin isillä ja vuoroin äidillä. En halua. Kertoisipa äiti mikä häntä vaivaa, ehkä minä voisin auttaa.

Äiti, antaisit minun auttaa sinua, voisit yllättyä, vaikka olenkin vasta 7-vuotias ja menen kouluun. Esikoulussa on ollut kivaa, mutta en malta odottaa koulun aloittamista. Äiti kerrothan minulle viimeistään neljänkymmenen vuoden päästä, mitä itkit, jooko äiti?

----

Siinä se, vähän tönköksi nyt jäi, kun uudestaan jouduin kirjoittamaan, mutta no, toivottavasti nautitte :)